Naisihanteista

Hailsan. Lukiessamme viime päivien lehtiä on eräänä uutisena käsitelty rastalettisen mustan muusikon naisseikkailuja Suomessa. Nyt, 13.12. illalla, hänen kanssaan suojaamattomassa tai suojatussa sukupuoliyhdynnässä olleita maamme ja rotumme naisia on ilmoittautunut kolmisenkymmentä. Steven Thomas ja John Karara eivät opettaneet näemmä mitään. Tälläkin kerralla rasta-apinalla on HIV; pelätään ainakin yhden naisistamme saaneen tartunnan. Kuitenkin tavalliseen heteroseksiin tarvitaan ainakin kaksi henkilöä. Mikä on maannaistemme osa näissä tapauksissa? Epäilemmepä, jos kaksi kolmasosaa on maannut tämän bongonpaukuttajan kanssa vapaaehtoisesti, pakottamatta, ettei lakuletin ole tarvinnut kuin silmiään muljauttaa (eli katsoa rotunsa tavalla) naisiimme päin. Ikävää, mutta tämäkin eksotiikan kaipuu on aikanaan syötetty Goldblumien, Rosenthalien ja kotistalinistiemme taholta meille kolmen viime vuosikymmenen aikana suvaitsevaisuuden nimissä. Ihanteet on poistettu kaupallisuuden tieltä.

Kolmannessa Valtakunnassa toimineista miehistä osataan arvostaa moniakin, mutta myös naisilla oli roolinsa arjalaisen aatteen eteenpäin viemisessä

Puhuttaessa arjalaisen naisen ihanteista, uskallamme ottaa esille harvoin missään käsiteltyjä, aatteensa puolesta toisen maailmansodan jälkeen täyden hinnan, elämänsä maksaneet naiset tai ne naiset, jotka aatteelleen, rodulleen sekä Hitlerille uskollisina raivasivat Kolmannen Valtakunnan naisille osaltaan toimintamahdollisuuden kunniansa ja maansa eteen.

Emme pysty uskomaan mitenkään, että näistä naisista yksikään olisi harrastanut eksotiikannälässään seksiä juutalaisen, mustalaisen saati bingobongoboyn kanssa. Ajatuskin on mahdoton.

Adolf Hitler arvosti suuresti muutamia: oli Jutta Rüdiger, jonka tittelinä oli der BDM-Reichsreferentin, eli hän työskenteli korkeimpana nuorten naisten johtajattarena, oli Gertrud Scholz-Klink, Reichsfrauenschaftin luoja, oli arkkitehdin leski Gertrud Bruckmann-Troost ja tietenkin Hanna Reitsch sekä valo- ja elokuvaaja Leni Riefenstahl, jolle voitaneen kuitenkin laskea synniksi mulattien (nuubialaisten) käyttäminen valokuvien kohteina ihmisen kehojen malleina.

Aatteensa puolesta kuolleiden (sodan jälkeen kuolemaan tuomittujen) naisten listasta voidaan kuitenkin löytää esimerkkejä, jotka harvoin missään mainitaan, mutta joiden on myös mahdotonta kuvitella harrastaneen vierasrotuisiin sekaantumista ja joista uskomme, että ainakin osa olisi toisenlaiseen tulokseen päättyneen sodan jälkeen löytynyt korkealta valtiohierarkian tasolta. Ottakaamme luettelomaisesti heidät kerrankin esiin: Bergen-Belsenin virkailijoista vaikkapa Elisabeth Volkenrath, Juana Bormann, palvelikohan siellä Irma Gresekin? Ravensbrückiläisistä mainittakoon Elisabeth Marschall, Greta Bösel, Dorothea Binz, Ruth Closius, Emma Zimmer ja Gertrud Sehreiter. Auschwitzista Maria Mandel ja Therese Rosi Brandel, Stutthofista Jenny Wanda Barkmann, Elisabeth Becker, Wanda Klaff, Ewa Paradies ja Gerda Steinhoff. Lisäksi Maidanekin naisten leirin komendantti Else Ehrich ja hoitajatar Ella Schmidt joutuivat astumaan sodan jälkeen Tuonelan virtaan.

Tiedämme heitä syytetyn julmuuksista ja murhista, mutta äänestämällä ja demokratiallako oltaisiin tuohon aikaan saatu senaikaiset epäarjalaiset tai kommunistiset roduntuhoaja-ainekset kuriin? Weimarin epäonnistuminen oli selkeä osoitus demokratian käytöstä juutalaisten aseena saksalaisia kohtaan. Lopuksi, vaan ei vähäisimpinä naisesimerkkeinä tai -ihanteina uskallamme mainita saksalaisella tittelillä "Propaganda- und Gauschulungsleiterin der NS-Frauenschaft In Baden" toimineet Dora Horn-Zippeliuksen ja samalla nimikkeellä toimineen Gertrud Gilgin.

Naisellisia esimerkkejä rodun puolesta toimineista naisista ihan lähihistoriasta olisi, jos ne vaan löydettäisiin uudelleen; esimerkkejä siitä, miten menestyksekkäästi rodullisesti ja aatteellisesti elävä ja toimiva nainen on, kuten viikinkiesiäitinsä, kyennyt tarvittaessa vyöttämään kupeensa ja olemaan miehensä, perheensä rinnalla ja tukena; ei miehen perässä saati mutiaisen patjana.