Olen itse, voin myöntää, kansallissosialisti jo kolmannessa sukupolvessa, sillä äidinäitini ja äitini uskoivat Saksaan sekä rotutietoisuuteen. Isoäitini, 1897 syntynyt ja äitini, 1924 syntynyt jatkoivat minussa sekä aatetietoisuutta että uskoa rotumme arvoihin.

Kirjoitimme aikoinaan, että uskomme ja luotamme WAU:hun; nopean ensiluottamuksen syy oli sekä WAU:n sivustoissa ja niistä ilmennyt suhtautuminen sekä rotuun että lastenkasvatukseen liittyviin asioihin. Lukiessani Sigrdrifan, Triskelen ja WAU:n sivuja tunsin välittömästi tutun ja lämpimän tunteen virtaavan mieleeni; luin sivuista P:lle, tuolle saaristosta kotoisin olevalle vaimolleni, joka tunnisti sivuista omalta kohdaltaan samat tutut arvot, kuinka häntä oltiin kasvatettu. Minä siis tunnistin samat asiat kuin miten oma äitini oli minua kasvattanut ja myönnän liikuttuneeni sisimmissäni, olinhan perheemme ainoa lapsi ja siitäkin syystä äidilleni varsin läheinen.

Hän kuului juuri ennen sotaa Sinimustiin (kuten isäni Suojeluskuntaan), ja oli varsin rotutietoinen.

Esimerkiksi kuulin häneltä myöhemmin, että hänelle oli hienoa sekin, että minulla hänen mukaansa oli arjalaisen lapsen ruumiinrakenne aina kallonmuotoa myöten. Tietenkin hän olisi hyväksynyt minut muunkinlaisena, mutta tuo taisi olla bonusta.

EA opetti minulle metsässä liikkumisen taidon, sielultaan aasainuskoisena hän loistavana kertojana kertoi minipojalle Valhallasta, germaanihallitsijoista, eläimistä, metsänhaltijoista ja tuki kertomuksiaan sopivilla saduilla jotka vaikuttivat mieleeni; olin harras kuuntelija.

Hän tutustutti minut jo pari-kolmevuotiaana naapurimme vanhaan rouvaan; nyt myöhemmin tiedän tämän herttaisen rouvan olleen aatteemme kannattaja.

Eläinrakkaus oli alun alkaen tärkeää; luonnon eläimiä kuten siilejä ruokittiin maidolla, kaupungissa käydessämme sorsat saivat murunsa ja koiramme oli opetettu suojelemaan minua - ja minut opetettiin hoitamaan puolestaan koiraa.

Hänen tuellaan, mutta ei koskaan painostuksellaan, opin lukemaan nelivuotiaana, olinhan utelias. Luen tämänkin hänen sankaruudekseen. Luonnon merkitys korostui, kun kesällä haistelin kesäniittyä hämäläisessä maisemassa ja syksyn iltausvaa ensin Helsingin esikaupunkialueella, sittemmin silloisessa Helsingin maalaiskunnassa. EA antoi aisteilleni kehyksen, rakkauteni Pohjolan luontoon ja maaperään. Hän suojeli asuinpaikkamme läpi virtaavan joen vaaroilta, tietysti mielestäni liikaakin, mutta hän tunsi uteliaisuuteni - ikävä kyllä.

Kaikessa oli mukana hänen aatteensa ja arvomaailmansa, josta aihepiiristä hän keskusteli mielellään, jopa ikäiseni kanssa kun kyselin. Silloin tällöin keskustelussa oli mukana sekä mummoni että isäni, joka itse oli joutunut kokemaan karvaasti vuodet 1945-48; hän joutui vaihtamaan työpaikkansa, kiitos silloisen vasemman laidan diktatuurin työpaikoilla.

EA:lla oli hyvä lauluääni, niinpä muistiini ovat taltioituneet monet tuolloin kielletytkin kappaleet.

Häneltä kuulin Hitler-jugendista, joka jäi mieleeni itämään yhteishengen ja hyvän kunnon omaavien toveripiirinä.

Kouluikään tullessani kävin ensimmäisen luokan tavallista kansakoulua, kunnes vanhempani, lähinnä äitini, järjestivät koulunvaihdon todennäköisesti viimeiseen helsinkiläiseen yksityiskansakouluun.

Ei, se ei ollut snobismia, eikä vanhempieni tulotaso ollut päätähuimaava, heillä ei myöskään ollut mitään elitistisiä tarpeita tai taipumuksia; he halusivat antaa minulle omasta mielestään parhaan koulunkäyntimahdollisuuden. Olimme tuolloin muuttaneet takaisin Helsingin alueelle. Tarpeetonta mainitakaan, että koulu oli samanhenkinen kuin vanhempani. Olen ikuisesti kiitollinen saatuani käydä sitä; tosin omaa villiyttäni sain sitten oppikoulun ensimmäisellä käytöksenalennuksen matkustettuani toverini kanssa kolmeksi päiväksi maakuntiin hänen sukulaistensa luokse; luvatta.

Ihmeekseni vältyin selkäsaunalta.

Opparin toisella luokalla piti valita pakollisen ruotsinkielen lisäksi joku vieras kieli. Aivan oikein, äitini mielestä vieraista kielistä Saksa oli maailman kaunein kieli, englantia taas hänen mielestään solkkasi jokainen...
EA ei painostanut mitenkään, hän vain totesi asian, enkä laittanut silloin hanttiin. Hän seurasi varsin tarkkaan läksyjenlukuani ja tuntien metkuni hän myöskin kuulusteli lukemani.

Olen usein miettinyt hänellä ja isälläni sekä mummollani olleen varsin yksinäistä vasemmistoaatteen tunkiessa maassamme päälle ja peukaloidessa maatamme lähemmäksi Neukkuja.

En koskaan haksahtanut vasemmalle, siitä ja monesta muustakin asennoitumisestani piti huolen lapsena saatu arvomaailma, jota myös noudatettiin kotona. Kapinoin, tottakai; keskeytin lukioni käytyäni sitä pari luokkaa, nuoren miehen ajatukset täyttivät kokonaan muut asiat kuin terve ja esikuvallinen elämä. Mutta aatemaailmani säilyi mieleni sopukoissa, kiitos äitini.

Uteliaana luonteena sain hyväksytysti kyseenalaistaa monia asioita - sen toki teinkin alkaen uskonnoista. Rotuani en ole koskaan kyseenalaistanut enkä valkoisen ihmisen perhearvoja; mitä enemmän ja paremmin olen oppinut tuntemaan muiden rotujen edustajia, sitä vahvemmin olen rotujen sekoittumista vastaan.

Rotuumme ja kai erityisesti suomalaisiin liittyvän örvellyksen taas lasken osaltaan judeokätyreiden aikaansaannokseksi.

Kiitokset henkisestä varmuudestani ja arvopohjani pitävyydestä kuuluu EA:lle sekä hänen äidilleen että tietysti isälleni, joka hiljaisena luonteena jäi jollain lailla etäisemmäksi.

Äitini ja isäni ovat saaneet viimeisen leposijansa Honkanummelta, paikasta, joka vastaa hyvin heitä; aivan heidän hautansa lähellä on suuri puu, josta putoavat lehdet suoraan heidän haudalleen; he ovat luonnon helmassa ja luonnon osana.

Tämän halusin kirjoittaa, muun muassa sen olen velkaa äidilleni; koen WAU:n jatkavan linjalla, johon olen kasvanut lapsena.